Uskontojen yhteistyö Suomessa – USKOT-foorumi ry

Maahanmuuton myötä myös  ortodoksisten oppilaiden kulttuuritaustat ovat moninaistuneet. Valtaosa oppilaista tulee Venäjältä, mutta heitä on muuttanut myös kaikkialta Itä-Euroopasta, Kreikasta, Bulgariasta, Romaniasta, Georgiasta, Serbiasta ja Virosta. Ortodoksisilla oppitunneilla on oppilaita myös Etiopiasta, Eritreasta ja muualta Afrikasta. Kun sain ensimmäisiä afrikkalaisia ortodokseja oppitunnille, havaitsin, että ainoa tuttu asia Suomessa heille oli ortodoksinen kirkko ja ortodoksisen uskonnon tunti. Lapset odottivat koko viikon ”omaa tuntia”. Kaikki muu olikin sitten vierasta, ruoka, talvi ja pimeys. Osa lapsista kutsui minua äidiksi. Järjestelin heille myös koulun ulkopuolisia asioita, ja toimin viestin viejänä muille opettajille. Tunsin, että he luottivat minuun enemmän kuin muihin, sillä edustin samaa kulttuuria kuin he eli ortodoksisuutta. Islamin opettaja toimii kouluissa yleensä vielä enemmän oppilaiden luottoihmisenä. Uskonnon opettaja selvittelee kulttuurisyistä jo

Olen monissa kirjoituksissa puolustanut  oman uskonnonopetuksen mallia ja pitänyt sitä suomalaisen monikulttuurisuuspolitiikan välttämättömänä kulmakivenä. Toisaalta olen korostanut yhteisten opetustuokioiden tarpeellisuutta kaiken ikäisille lapsille ja jopa pohtinut oman uskonnon opetuksen raiteiden ajamista yhteen lukiolaisten kohdalla – tosin tämä osana oman uskonnon opetuksen jatkumoa ja sen periaatteita noudattaen. Ehkä hieman eri suuntaan meneviä ajatuslinjoja, mutta niiden välinen jännite selittyy yllättävänkin nerokkaasta ja ajanmukaisesta perusideasta, mikä on suomalaisen uskonnonopetuksen mallin pohjalla. Suomalainen katsomusaineiden opetus lähtee nimittäin liikkeelle oppilaan uskonnollisesta sijainnista katsomusten kartalla. Lähes poikkeuksetta tämä määrittyy vanhempien mukaan aivan kuin äidinkielikin, joten nyt ei tarvita viisastelua, että ”lapsella ei voi olla omaa katsomusta”. Ei tietenkään, eihän hänellä ole syntyessään edes sanoja nimetä asioita, joita hän