Asiantuntijuus on hankala termi. Sen määritteleminen on aina ympäristöstään riippuvaista. ”Yksisilmäinen on kuningas sokeiden joukossa”. Opettajista puhuttaessa on itsestään selvää ja tavoiteltavaa, että asiantuntijuus opettajana koostuu merkittäviltä osin kasvatustieteen asiantuntijuudesta. Kasvatustieteellinen asiantuntijuus on sekin ajassa muuttuva määre. Jatkuva kouluttautuminen, opetus- ja elämänkokemus kypsyttävät saatuja oppeja todellisuuteen sovellettaviksi vuosien varrella. Asiantuntijuus, syvempi ymmärrys kohteesta ja suorituksesta avautuu usein vasta sitä opettaessa toiselle ihmiselle. Oman uskonnon opetuksessa on kyse muustakin kuin tiedon jakamisesta kunkin uskonnon perusdogmeista. Usein oppilas on vähemmistön edustaja, jonka kokemus Suomesta ja suomenkielestä on erilainen kuin täällä luterilaisuuden tai helsinkiläisen maallistuneisuuden keskellä kasvaneella ”mattimeikäläisellä”. Kieli- ja sosiaalinen kokemus on usein hämmentävä muista kulttuureista tulleilla maahanmu
Oman uskonnon opetus on muuttunut niistä ajoista, kun itse aloitin islamin opettajana vuonna 1997. Minulla ei ollut vielä tuolloin pätevyyttäkään, mutta sen hankin vuosien mittaan. Monet näkevät vuoden 2003 uskonnonvapauslakiuudistuksen ja samaan aikaan tapahtuneen opetussuunnitelman muutoksen merkittävinä – luovuttiinhan tuolloin tunnustuksellisuudesta ja siirryttiin oman uskonnon opetus -käsitteeseen. Uskonnonopetuskin luonnollisesti kehittyy opetussuunnitelman ja muuttuvan koulun mukana; viimeisin muutos tapahtui vuonna 2016 uusien opetussuunnitelman perusteiden tultua voimaan. Suomen mittakaavassa vähemmistöuskonnon – pienryhmäinen-termi ei ota huomioon, että islamin ryhmäkoot ovat usein isoja – opettaminen on ollut monessa mielessä raskasta aina 2000-luvun alkuvuosista asti. Pieni, mutta vaikutusvaltainen ja äänensä kuuluville saava joukko on vähätellyt työtämme julkisuudessa ja osa käytetyistä argumenteista on ollut paikkansapitämättömiä. Islamin opetus on ollut se, jota vast