Oma uskonto dialogissa eli miten ymmärsin kristinuskon avulla paremmin hindulaisuutta

Olen monissa kirjoituksissa puolustanut 

oman uskonnonopetuksen mallia ja pitänyt sitä suomalaisen monikulttuurisuuspolitiikan välttämättömänä kulmakivenä. Toisaalta olen korostanut yhteisten opetustuokioiden tarpeellisuutta kaiken ikäisille lapsille ja jopa pohtinut oman uskonnon opetuksen raiteiden ajamista yhteen lukiolaisten kohdalla – tosin tämä osana oman uskonnon opetuksen jatkumoa ja sen periaatteita noudattaen.

Ehkä hieman eri suuntaan meneviä ajatuslinjoja, mutta niiden välinen jännite selittyy yllättävänkin nerokkaasta ja ajanmukaisesta perusideasta, mikä on suomalaisen uskonnonopetuksen mallin pohjalla.

Suomalainen katsomusaineiden opetus lähtee nimittäin liikkeelle oppilaan uskonnollisesta sijainnista katsomusten kartalla. Lähes poikkeuksetta tämä määrittyy vanhempien mukaan aivan kuin äidinkielikin, joten nyt ei tarvita viisastelua, että ”lapsella ei voi olla omaa katsomusta”. Ei tietenkään, eihän hänellä ole syntyessään edes sanoja nimetä asioita, joita hän näkee. Lapsi on lapsi, joka syntyy johonkin sosiokulttuuriseen tilanteeseen ja joka omaksuu paljon edeltäviltä sukupolvilta. (Yhä useampi lapsi kasvaa kahden uskonnon perheessä aivan kuin myös kaksikielisissä perheissä, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että lapsi saa elämänsä lähtökohdat vanhemmiltaan.)

Opetus on oman uskonnonopetusta, eikä mitään ”yleistä uskontotietoa”, koska sellaisen opettaminen pienille lapsille olisi jopa absurdia. Uskonto on kuin kieli, jossa omaan äidinkieleen perehdytään ikäkauden mukaisesti. Yleisen kielitieteen näkökulmat ovat sellaisia, joihin on järkevää siirtyä vasta, kun on harjaantunut oman kielen käytössä ja analyysissa – sekä aloittanut itselleen vieraan kielen opinnot, josta saa vertailukohtaa.

Aivan kuten oman äidinkielen taitaminen antaa valmiuksia opetella muita kieliä, oman uskontoperinteen tunteminen antaa näkökulman, josta käsin voi ymmärtää muita uskontoja ja katsomuksia.

(Tässä on muistutettava, että oman uskonnon opetuksen pedagoginen lähtökohta ei tietenkään rajaa oppimista vain omaan uskontoon. Kaikessa koulun uskonnonopetuksessa – olipa se luterilaista, ortodoksista tai vaikkapa islamin opetusta – tulee käsitellä muita uskontoja ja avata näin oppilaalle maailman uskontojen kiehtova maailma.)

Minulla on asiaan liittyen myös merkittävä subjektiivinen kokemus.

Lähdin 1980-luvun lopussa opiskelemaan teologiaa taustanani seurakuntanuoren maailmankuva ja motiivinani lukea yleissivistäviä aineita, joita teologinen tarjosi laajan kirjon. Opintovuosien aikana luin vinon pinon teologisia kirjoja ja tein pro gradu -työni dogmatiikan oppiaineessa saksankielisestä modernista teologiasta. Oman uskonnon polkuni oli kuljettu aina akateemiseen loppututkintoon asti, kun aloin paneutua uuteen maailmaan.

Kiinnostukseni kääntyi nopeasti ja ehkä yllättävästikin uuteen suuntaan – tarkkaan ottaen itään päin. Olin mainitun gradun valmistuttua sijoittanut opintotukeni ja kesätienestini parin kuukauden Aasian matkaan. Reppu selässä kiersin Etelä- ja Kaakkois-Aasiaa saaden kosketuksen islamiin, hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, sikhismiin ja jainalaisuuteen. Taisinpa jossain kiinalaisessa temppelissäkin käydä.

Matkalta minua jäi askarruttamaan erityisesti hindulaisuus. Sen värikkäistä alttarihahmoista ja suitsutuksesta sakeista temppeleistä minun oli vaikea saada kiinni. Hindulaisuus poikkesi hyvin paljon siitä, miten olin tottunut uskonnon mielessäni hahmottamaan – myös ristiriita hindulaisen filosofian ja konkreettisten ilmentymien välillä kummitteli mielessäni.

Kun palasin Suomeen, menin sanskritin kurssille ja suuntasin puuttuvat seminaariesitelmäni hindulaisuuden tutkimusta kohti. Väitöskirjan aihepiirin etsin intialaisen kristillisen teologian parista, jossa teologiaa tehdään hindulaisuuden vaikuttamassa kontekstissa. Opiskelin myös ekumeenisena stipendiaattina vajaan vuoden Intiassa, jonka aikana istuin monien hindutemppelien hämärässä maailmaa uudesta vinkkelistä tarkkaillen.

Huomasin hyvin pian, että perehtyneisyyteni kristinuskoon auttoi minua hahmottamaan hindulaisuutta. Joskus ymmärsin syvän eroavaisuuden, jota en olisi pystynyt tajuamaan ilman kristillisen teologian tarjoamaa kiintopistettä. Toisinaan taas joku kristinuskon piirre auttoi jäsentämään hindulaisuuden piirteitä sijoittamalta ne tuttuuden kategoriaan – ja sitten samankaltaisuudet saattoivatkin paremmalla perehtymisellä paljastua keskenään erilaisiksi.

Esimerkiksi hindutemppeleissä jaettava prasad, joka voi olla tuhkaa, vettä tai vaikka hedelmiä, avautui syvärakenteeltaan samankaltaisena eukaristian sakramentin kanssa. Hindulaisuuden jumalakuvia pystyin luokittelemaan mielessäni vertailemalla itselleni tuttuun: Krishnaa palvovassa bhaktissa on paljon samanlaisuutta kristilliseen karismaattisuuteen, kun taas Upanisadien tekstit Brahmanista avautuvat kiinnostavina, jos niitä lukee vertaillen kristilliseen mystiikkaan.

Tiedän, että esimerkkini on akateeminen ja liittyy yliopisto-opintoihin. Tiedostan myös vaaran, jos luettaisiin pohjimmiltaan toisenlaisia asioita naiivisti vain itselle tuttujen ajatusrakenteiden kautta ilman. Rakenteellinen idea tuli kuitenkin itselleni selväksi: oman uskonnon tunteminen, tässä tapauksessa kristinuskon, auttoi hämmästyttävällä tavalla perehtyessä toiseen uskontoon.

Muistan usein ajatelleeni noina vuosina, miten paljon vaikeampaa olisi ollut paneutua hindulaisuuteen jatko-opinnoissa ilman pohjalla olevia kristillisen teologian opintoja. Kokemus oli vahva, ja se varmaan on yksi taustatekijä, miksi olen vakuuttunut oman uskonnon opetuksen olevan paras lähtökohta uskontojen tuntemukselle ja ennen kaikkea uskontodialogin vaatimille taidoille.

TT Jyri Komulainen toimii Suomen Ekumeenisen Neuvoston kasvatusasioiden jaoston puheenjohtajana. Hän on uskontojen kohtaamisen teologiaan, katolisuuteen ja hindulaisuuteen perehtynyt dosentti, joka työskentelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen piispainkokouksen pääsihteerinä. Vuosina 2004-2010 Komulainen koulutti tulevia uskonnonopettajia Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksessa.