Katolinen oppilas ja suomalainen koulu

Katolisen kirkon jäseniä asuu virallisen tiedon mukaan 

Suomessa noin 15 000, käytännössä ehkä paljonkin enemmän. Kirkon jäsenistö on keskimäärin nuorta, noin 30 % meistä on lapsia ja nuoria. Meidän kulttuurinen taustamme on hyvin kirjava; hiippakunnassa puhutaan noin sataa kieltä. Myös suomen- tai ruotsinkielisiksi rekisteröidyistä katolilaisista monilla on toinenkin kotikieli. Monet meistä puhuvat kotonaan esimerkiksi vietnamia, puolaa, arabiaa, burmaa, tamilia, tagalogia, espanjaa tai portugalia. Yhteiskunnallisesti kirjavuus on myös suurta; joukossamme on Suomessa pitkään vaikuttaneita teollisuus- ja kulttuurisukuja, mutta toisessa ääripäässä myös paljon vastikään tyhjin käsin uuden elämän Suomessa aloittaneita pakolaisia.

Asenteet katolista uskoa kohtaan ympäröivässä yhteiskunnassa luovat edelleen usein haasteita. Perusongelmana on suomalaisuuden antikatolinen pohjavire: katolisuus nähdään helposti joko luterilaisen perinteen pohjalta jälkeenjääneenä tai vääränlaisena uskonnollisuutena, tai ateistisesta näkökulmasta vähintäänkin takapajuisuutena, ellei suoranaisena pahuutena. Molempia näitä yhdistää ilo siitä, että historiallisista syistä ”emme onneksi ole ainakaan katolilaisia”, mikä on yllättävänkin tärkeä osa valtakulttuurin itseymmärrystä. Ei ole tavatonta, että katolilaisten lasten suomalaiset sukulaiset ja toisaalta koulussa opettajat tuovat näitä asenteitaan esiin tarkoituksella tai huomaamattaan. Joskus jopa lapsen ei-katolinen vanhempi voi tehdä katolisen vanhemman ja lasten uskonnonharjoituksen hyvin vaikeaksi.

Katolisen uskonnon kouluopetusta on Suomessa annettu laajassa mittakaavassa noin 20 vuoden ajan. Tällä hetkellä opetusta annetaan noin 30 paikkakunnalla, ja riittävä määrä oppilaita olisi lisäksi noin 50 muussa kunnassa, joissa opetusta ei syystä tai toisesta järjestetä. Suomen oloissa katolisen uskonnon opetus antaa opetussuunnitelmaan kirjattujen tavoitteiden kautta ja niiden lisäksi monille oppilaille hyvin tärkeän kokemuksen siitä, että heidän asuinympäristössään on muitakin katolisia lapsia ja nuoria, paikan jossa heidän ei tarvitse tuntea olevansa tässä suhteessa erilaisia.

Siellä he voivat myös keskustella omaan uskontoon liittyvistä kysymyksistä ja epäilyksistä avoimesti, ilman ei-katolisen ympäristön luomia paineita, joihin lapsi tai nuori helposti vastaa alkamalla halveksia tai puolustaa omaa uskontoa. Useimmiten he oman uskonnon opetuksessa tutustuvat myös oman perheen ulkopuoliseen aikuiseen, joka pystyy opastamaan heitä sekä katolisen uskonnon että suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Varsinkin niille lapsille, joiden molemmat vanhemmat ovat ulkomailta, ja oma kulttuuri poikkeaa kovastikin suomalaisesta, tämä antaa mahdollisuuden ymmärtää suomalaisuutta paremmin, koska oman uskonnon opettajaan luotetaan esimerkiksi tapoja ja moraalia koskevissa kysymyksissä usein enemmän kuin muita katsomuksia edustaviin opettajiin.

Oman uskonnon kouluopetuksesta luopuminen veisi katolisilta lapsilta ja nuorilta kaiken tämän. Yhteisopetuksessa he joutuisivat ottamaan roolin, jossa koko luokan katolisuuden tuntemus saattaa jäädä riippumaan heistä itsestään, ja useinkin puolustamaan asioita, joista eivät vielä paljoakaan tiedä tai ole välttämättä edes samaa mieltä. Toinen vaihtoehto, ja varmasti melko yleinenkin, olisi sitten se, että he vaikenisivat ryhmäpaineen edessä eivätkä ehkä koskaan oppisikaan tietämään uskostaan enempää. Toki pääosa katolilaisista lapsista käy nytkin opetuksessa myös seurakunnassa valmistautuessaan ensimmäiseen kommuunioon, mutta juuri ne lapset, joiden tilanne on uskonnonopetuksen suhteen vaikein, jäisivät helposti ilman.

Juho Kyntäjä on toiminut katolisen kirkon Opetuskeskuksen johtajana vuosina 2016–2018 ja seurannut työssään uskonnonopetusta kouluissa ja seurakunnissa perheiden ja lasten näkökulmasta.