Kun suomalaiselle uskonnonopetukselle haetaan verrokkia ulkomailta, kannattaa poimia vaikka Itävalta, jonka opetusmalli muistuttaa hiukan meikäläistä. Kävimme ekumeenisella asiantuntijaryhmällä hiljattain Wienissä siihen tutustumassa.
Kaikilla on koulussa oikeus omaan uskontoon
Katolisella kirkolla on Itävallassa vahvat juuret, mutta moniarvoisen yhteiskunnan perusta luotiin jo kaksoismonarkian aikaan. Käyntikohteissamme viitattiin usein vuoden 1781 suvaitsevaisuusjulistukseen, jolla ei-katolilaiset saivat oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan. Samalla jatkumolla on Itävallan islam-laki vuodelta 1912, joka uudistettiin muutama vuosi sitten.
Kaikilla rekisteröidyillä uskontokunnilla on oikeus oman uskonnon tunnustukselliseen opetukseen koulussa. Valtio rahoittaa sen, mutta uskonnolliset yhdyskunnat laativat opetussuunnitelmat oppimateriaaleineen sekä valitsevat opettajat ja määrittävät opetusryhmät. Heillä on myös omat koulutarkastajansa (Inspektor), jotka koordinoivat ja tukevat uskonnonopettajien työtä. Tunnit sisältyvät koulun lukujärjestykseen, ja joskus niitä pidetään myös yhteisryhmissä, joita ohjaavat eri uskontojen opettajat yhdessä. Ainakin Wienissä näytti olevan mutkatonta uskontojenvälistä yhteistyötä.
Lähes puolet kouluista on yksityisiä ja enimmäkseen katolisia. Niissä oppilas opiskelee omaa uskontoa tai etiikkaa. Valtion kouluissa uskonnon voi valita pois, mutta taloudellisista syistä tilalle ei ole tarjota muuta katsomusopetusta.
Opettajia koulutetaan myös sopimusyhteistyönä
Luokanopettajat suorittavat kanditasoisen tutkinnon, jossa tehdään ensin yhteiset opettajaopinnot ja sen jälkeen erikoistutaan joihinkin oppiaineisiin. Aineenopettajat koulutetaan yliopiston maisteriohjelmassa. Vierailimmekin Wienin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, jossa toimii katolisen ja protestanttisen teologian lisäksi myös islamilaisen teologian laitos.
Vuodesta 2007 alkaen yliopiston kumppanina opettajakoulutusta on antanut Kirkollinen pedagoginen korkeakoulu (KPH). Useimmat uskonnolliset yhteisöt ovat solmineet sen kanssa koulutussopimuksen, joten toiminta on ekumeenista sekä uskontojenvälistä. Heillä on tiheä harjoittelukouluverkosto sekä useita koulujen kehittämiskeskuksia (counseling center), joista yksi liittyy juuri uskontodialogiin.
Ainedidaktiikan perusopintojen lisäksi KPH tarjoaa täydennyskoulutusta, johon kustannusten puolesta kaikilla opettajilla on mahdollisuus osallistua noin 15 tuntia vuodessa. KPH on mukana Erasmus+ ohjelmassa ja yhteyksiä näytti olevan Suomeenkin.
Matkaeväitä ja oivalluksia
Parin kouluvierailun jälkeen tapasimme islamilaisen yhteisön koulutarkastajan, joka vaikutti viisaalta naiselta. Hän paljasti meille syyn, miksi islamin opetus on ylemmillä luokilla maahanmuuttajataustaisten tyttöjen suuressa suosiossa: he tarvitsevat tukea ja argumentteja kasvaessaan eurooppalaisiksi musliminaisiksi maallistumisen ja kodin odotusten paineessa.
Yhtenä iltana tapasimme myös paikallisia ortodoksiopettajia. Kun olimme vertailleet kummankin maan uskonnonopetusta, kysäisin vieruskaverilta, millaisia terveisiä hän lähettäisi suomalaisille kollegoille. ”Kehittäkää rohkeasti omaanne, älkää matkiko muita!” hän kehotti.
Oikeus omaan uskontoon ja katsomukseen sisältää myös oikeuden omaan pohdintaan ja kyseenalaistamiseen. Minä huomasin matkalla pohtivani sitä, kuinka eri lailla kuulemme samankin esityksen tai puheenvuoron, riippuen siitä kuulummeko itse enemmistöön vai vähemmistöön.
Yhtenäistä Euroopan laajuista katsomusopetuksen mallia tuskin koskaan syntyy, mutta olisiko sellainen edes tarpeen?
Tuula Vinko on pappi ja ev.lut. uskonnon opettaja, joka työskentelee kouluyhteistyön asiantuntijana Kirkkohallituksessa.
Kommentit
Lähetä kommentti