Muuttuva aika, kulttuuri ja uskonto

Modernisaation myytti ihmisen jatkuvasta
kehityksestä joutui viime vuosisadalla varsin vahvasti haastetuksi. Toinen maailmansota ja myöhemmin myös Euroopan rajojen sisällä käydyt veriset yhteenotot ovat jättäneet jälkensä ihmiskunnan yhteisölliseen muistiin. Rauhan rakentaminen ja vahva ihmisarvon puolella työskentely on tämän hetken muuttuvassa maailmassa yhäti tärkeämpää.

Tästä olemme yleensä kovin samaa mieltä. Keinot ja tavat vaihtelevat. Uskonnoilla on tämän hetken maailmassa, toisin kuin aiemmin luultiin, paljon näkyvyyttä. Ajateltiin niin, että kehittyvä ihminen ei enää tarvitse uskonnollisia selitysmalleja maailmankuvalleen. Modernisaation kapea ihmiskuva tuntui leikkaavaan pois jotain oleellista ihmisyydestä ja jättävän jälkeensä kokemuksellisen merkityskadon, johon teknologian kehitys tai talouden elpyminen eivät pystyneet vastaamaan. Tutkijat eri puolilla maailmaa puhuvatkin nyt siitä, miten uskonnot tulee ottaa huomioon kehityksen kannalta. Kulttuurien syvimmät virrat ovat juuri uskomusten ja myyttien rikas maailma, joiden olemassaolon tunnistaminen auttaa rakentamaan yhteyttä erilaisista viitekehyksistä tulevien välille huolimatta siitä, kuuluuko ihminen itse mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Tunnistaminen ja kunnioittaminen, toisin kuin kieltäminen, antavat tulevaisuuden kannalta pohjan positiiviseen kehitykseen ja yhteinen maailmankuvamme avartuu.

Suomalaisen yhteiskunnan kehittymiseen on vahvasti vaikuttanut kansallinen tunto siitä, että kulttuuri ja uskonto ovat olleet kaikille saatavilla olevia. Aikoinaan ruotsinkielinen sivistyneistö ajoi suomenkielen kehittämistä. Kansallisromantiikka kuvasi vahvalla tavalla köyhää kansaa ja Sibelius oli kaikkien yhteinen säveltäjä, jonka teoksista kuulsi suomalainen luonto. Uskonnollisuus ei kuulunut vain papistolle, vaan talonpojille ja koko kansalle. Itäinen ja läntinen maailmankuva nivoutuivat hitaasti yhteen ja kristinuskon, juutalaisuuden ja tataarien islamilainen näkökulma alkoivat elää sulassa sovussa. Niissä maissa taas, joissa modernisaatiokehitys oli jättänyt ottamatta paikallisen uskonnon ja kulttuurin huomioon, on syntynyt vahva eliitin ja köyhälistön välinen kuilu. Näin argumentoi professori Marja-Liisa Swantz, joka juuri sai elämäntyöstään UNESCON myöntämän palkinnon.

Miten tämä liittyy uskonnonopetukseen? Kehityksen on edelleen otettava huomioon sekä kulttuuri että uskonto. Liikumme kaltevalla tiellä, jossa kuilu eliitin ja köyhien välillä on kasvamassa ja negatiivinen uskonnonvapaus jälkimodernina ilmiönä rajaa uskontoa pois julkisesta tilasta. Suomalainen koulujärjestelmä on taannut kaikille väestöryhmille samat mahdollisuudet kouluttautua ja päästä yhteiskunnan johtoasemiin. Varsin demokraattinen järjestelmä, joka poikkeaa useiden maiden kalliista yksityiskoulusysteemeistä, joihin on varaa vain harvoilla. Näitä yksityiskouluja määrittää usein myös uskonnonopetus, jota on haluttu antaa omasta näkökulmasta. Oman uskonnon opetuksen tai elämänkatsomustiedon mahdollistaminen samassa kansalaisia yhteen nivovassa koulussa vahvistaa sekä omaa identiteettiä että antaa pohjaa ymmärtää toisia uskontoja ja niiden tapaa hahmottaa maailmaa. Uskonto oppiaineena on tärkeämpi kuin edes kuvittelemme. Sen heijastukset yhteiskuntaan, arvokeskusteluun ja ihmisyyden ymmärtämiseen ovat oleellinen osa inhimillistä historiaa.

Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri, TT Mari-Anna Auvinen. Väitöskirjatyönsä hän teki liittyen afrikkalaiseen traditionaaliseen uskontoon ja filosofiaan. Mari-Anna Auvinen on USKOT-foorumin uskonnonopetusjaoston puheenjohtaja.